Sodankäyntiä 1800-luvun Suomessa

Sodankäyntiä 1800-luvun Suomessa

Jalkaväki

Suomen sodan aikaan jalkaväki kantoi raskaimman taakan taisteluissa, ja sitä kutsuttiinkin taistelukentän kuningattareksi. Jalkaväki oli aseistettu musketein, tussarein ja lähitaisteluasein. Musketti oli yleisin jalkaväkimiehen ase, ja tussari taas oli kierrepiippuinen tarkka-ampujan ase. Aseiden lataaminen oli hyvin hidasta, ja siksi osapuolet turvautuivat usein yhteislaukauksien jälkeen vielä lähitaisteluasein suoritettuun rynnäkköön. Armeijat marssivat taisteluun yleensä linjamuodossa. Linjassa seisten sotilaat ampuivat yhteislaukauksia, sillä musketeilla ei tahtonut osua yksittäiseen mieheen viidenkymmenen metrin päästäkään. Muoto mahdollisti jatkuvan tulen ylläpitämisen, kun rivi kerrallaan ampui muiden ladatessa. Lähitaisteluun käytiin tiiviinä rykelmänä pistimin ja miekoin, rumpujen lyödessä tahtia. Ruotsin armeijan ohjesäännön mukaisesti lähitaistelussa tuli käyttää tarvittaessa myös musketinperää, nyrkkejä, potkuja ja hampaita. Suomen sodan aikaan oli jo käynnissä muutos taistelutaktiikassa. Taisteluissa ei enää vain seisottu jäykästi paikoillaan vihollisen tykkitulessa, vaan pyrittiin korostamaan sopeutumista tilanteeseen ja maastoon.

Ratsuväki

Ratsuväen sotilaita, varsinkin kasakoita, käytettiin armeijoissa usein tiedustelijoina. Taistelussa ratsuväki ryhmitettiin neliöön, mikäli maasto antoi siihen mahdollisuuden. Kun neliön ensimmäinen rivi oli noin 30 askeleen päässä vihollisesta, kannustettiin hevoset laukkaan. Erottaessaan vihollisen silmänvalkuaiset miehet laukaisivat pistoolinsa. Sitten rivi jakaantui kahtia, vetäytyi sivustojen ympäri taakse lataamaan, ja uusi rivi suoritti saman liikkeen. Taistelutapaa kutsuttiin karakolliksi. Ratsu- ja jalkaväen noudattamat taktiikat edellyttivät miehiltä paljon. Sotilaan oli osattava liikkeessä käsitellä asettaan, ja ennen kaikkea hänen oli pysyttävä taisteluryhmityksessä kohdallaan, vaikka toiset kaatuivat ympäriltä. Tämä vaati kovaa muodollista koulutusta ja kuria.

Tykistö

Käytössä olleet tykit olivat kolme- tai kuusinaulaisia. Tykin teoreettinen kantama oli noin kolme kilometriä. Käytännössä putkea pitkin tähdättäessä kuula kantoi noin 750 metriin. Taitava tykkimies pystyi arvioimaan ammuksen putoamispaikan varsin tarkasti korotusta ja ruutimäärää säätelemällä. Ammusten loppuessa tykin pystyi tarvittaessa lataamaan rautaromulla tai jopa kenttäkeittiön astioilla. Aseen lauetessa rekyyli potkaisi tykkiä taaksepäin niin rajusti, että se oli uudelleen pyöristä kangettava takaisin tuliasemaan. Lähiseudun navetoista saatiin salpietaria, ruudin tärkeintä raaka-ainetta.

Takaisin ylös